Tervetuloa!
AJANKOHTAISTA
Yleinen seurakuntatyö
Kasvatustyö
Diakoniatyö
Konsertit
Kirkkoherranvirasto
Liity kirkkoon!
Kirkkoherran tervehdys
YHTEYSTIEDOT
Kuvagalleria
Toimipaikat
Reformaation merkkivuosi
 » Reformaation historiaa
 » Lisätietoa ja linkkejä
 » Reformaatio ja virret
 » Martti Lutherin elämä
Linkit

Reformaatio ja virret

Uudet tuulet

Keskiaikaisen katolisen kirkon musiikillinen painopiste oli kuoron laulamissa ordinariumsävelmissä ja propriumpsalmeissa. Seurakunnan yhteislaulun osuus oli satunnainen, jos sitä oli ollenkaan. Moniäänisyyden myötä jumalanpalvelusmusiikki kehittyi musiikin ehdoin omalakisesti esittävän taiteen suuntaan. Laulettava teksti, jonka tulkitsemiseksi laulamista oli aikaisemmin käytetty, peittyi yhä rikkaampien kudosten alle ja muuttui lähinnä taidokkaan sävelmaalauksen taustamaisemaksi, parhaassa tapauksessa säveltäjän virikkeeksi. Läntisen taidemusiikin kannalta kehitys oli varsin suotuisaa, mutta kirkon piiristä kuului myös kriittisiä ääniä. Paavi Johannes XXII kirjoitti vuonna 1323: Muutamat uuden koulukunnan kannattajat - - pitävät parempana keksiä uusia menetelmiä sen sijaan että laulaisivat vanhalla tavalla. Siksi nämä nopeat sävelkulut häiritsevät liturgista laulua. Sitä paitsi - - he turmelevat sen diskantilla ja lisäävät toisinaan musiikkiin maallisista lauluista otettuja ylä-ääniä. Siitä seuraa, että he näyttävät kadottavan näköpiiristään sävelmiemme alkuperän, joka on Antifonalessa ja Gradualessa - - . Kaiken tämän vuoksi on käynyt niin, että palvonta, kaiken jumalanpalveluksen todellinen tarkoitus, lyödään laimin, ja kevytmielisyys, jota tulisi varoa, lisääntyy. Kiellämme pian nämä menetelmät - -.

Tunnettua on, että musiikki ei suinkaan katolisessa kirkossa ollut ainoa asia, jota vastaan myöhäiskeskiajalla alkoi kuulua kriittisiä ääniä. Oli paljon muutakin, jonka monet kokivat aidolle kristillisyydelle vieraaksi, jopa vallansiirroksi Jumalalta ihmisille. Alettiin yhä enemmän vedota Raamattuun oikean opin ja uskon ainoana aitona lähteenä. Alettiin perätä myös yksittäisen ihmisen oikeutta suorempaan yhteyteen Jumalan kanssa ilman kirkon absoluuttista välittäjän valtaa. Hartaudenharjoitus etsi uusia polkuja ja keinoja. Keinoista eräs oli yhteinen laulu.

Usein kuulee sanottavan, että Luther on evankelisen virren isä ja virsi syntyi luterilaisen uskonpuhdistuksen hedelmänä. Tietyllä tavalla väite on perusteltavissa, mutta luterilainen virsi ei suinkaan syntynyt tyhjästä. Pieniä virsivirtaa kohti solisevia puroja oli runsaasti, eräs elinvoimaisimmista oli 1400-luvulla syntynyt Böömin veljien liike, jossa virsilaululla oli merkittävä osuus. Liikkeen taustahahmona ja edeltäjänä oli vuonna 1415 kerettiläisenä poltettu Jan Hus. Böömin veljet julkaisivat ensimmäisen virsikokoelmansa vuonna 1501, siis parikymmentä vuotta ennen ensimmäistä luterilaista virsikirjaa. Böömiläisten sävelmiä hiukan myöhemmiltä vuosikymmeniltä on meidänkin virsikirjassamme muutamia, samoin jokunen teksti, kuten virren 176 säkeistöt 1-3. Voi hyvin kuvitella, että ahtaalla olevat oppositiouskovat tarvitsivat todella tämäntapaista rohkaisua.

Lutherilla olikin sitten monia syitä kehitellä virren monipuolista käyttöä. Eräänä taustatekijänä oli hänen oma teologinen kokonaiskäsityksensä Jumalan läsnäolosta luomakunnassaan. Sen mukaan musiikki on osa luotua maailmaa, ja Jumala on siinäkin läsnä. Näin ollen musiikki ei ole vieras maallinen elementti esimerkiksi messussa, vaan osa Jumalaa ylistävää luomakuntaa. Taustalla on luonnollisesti myös Lutherin oma musikaalisuus ja musiikin aktiivinen harrastus.

Olennaista lienee kuitenkin, että Luther näki musiikin, erityisesti yhteisen laulamisen, käytännöllisen merkityksen hänen omien reformatoristen päämääriensä kannalta. Seurakuntalaisten mahdollisuus olla aito osapuoli messussa oli yksi näistä päämääristä. Yhteinen laulaminen oli siinä paras ajateltavissa oleva keino. Tähän liittyi luonnollisesti myös messun kansankielisyys, joka edes hiukan auttoi läsnäolijoita ymmärtämään, mistä oli kysymys. Saksalaisessa messussaan vuodelta 1526 Luther ehdotti jopa ordinariumlaulujen laulamista virren muotoisina yhteislauluina. Saksalaisen messun syntyajoilta peräisin olevia messuvirsiä on meidänkin virsikirjassamme. Messumme Gloriaan liittyvä Laudamushymni lauletaan meillä vuodelta 1525 peräisin olevan virren 128 muodossa. Siinä ensimmäinen säkeistö vastaa esilaulajan ja seurakunnan laulamaa enkelten joululaulua, ja säkeistöt 2-4 sitä seuraavaa Pyhän Kolminaisuuden ylistysvirttä. Jumalan Karitsa -hymni sai virren muodon (virsi 65 Oi Jumalan Karitsa) vuonna 1522. Jaakko Finno lisäsi siihen kaksi säkeistöä omassa virsikirjassaan 1583. Pyhä-hymnin vastine Esaial’ profeetal’ tapahtui oli mukana vielä virsikirjassamme vuonna 1701, mutta jäi sitten pois. Keskiaikainen, alun perin latinankielinen Sanctus-virsi sen sijaan on edelleen käytettävissämme (virsi 322 Ajalla autuaalla me).

Luther käytti virsiä moniin muihinkin tarkoituksiin kuin messun osien laulamiseen. Uuden evankelisen ajattelun mukaan oli erityisen tärkeää opettaa ihmisille kristinuskon keskeisiä asioita. Tämä tapahtui kätevästi vanhalla keinolla: muotoilemalla opetukset lauluiksi, joita usein laulettiin vanhoilla tutuilla sävelmillä. Keino oli tunnetusti tehokas. Melkein aina, kun kerrotaan Lutherin virsistä, muistetaan mainita erään katkeran jesuiitan sanoneen, että Luther on lauluillaan vieroittanut enemmän sieluja katolisesta kirkosta kuin kaikilla saarnoillaan ja kirjoituksillaan. Tämä kertonee siitä, että kansa piti yhteisestä laulamisesta ja viihtyi sen vuoksi uuden liikkeen parissa. Samalla omaksuttiin evankelisen opin olennaisia sisältöjä. Luther, joka näki kansan opettamisen välttämättömyyden, kirjoitti muun muassa Katekismuksen keskeisiä osia virsiksi. Uskontunnustus (virsi 1938/166) ja Kymmenen käskyä (virsi 1938/155) olivat vielä vuoden 1938 virsikirjassamme, mutta jäivät nykyisestä pois. Sen sijaan Isä meidän –rukous sekä (virsi 208) Rippi ja ehtoollinen (virsi 227) ovat vieläkin mukana.

Luther eli tunnetusti tuulisella paikalla ja joutui ponnistelemaan taistellessaan oman vakaumuksensa puolesta. Vastustajat olivat myös voimakkaita ja tilanteen tunnelmat purkautuivat joskus myös virren muotoon. Virsikirjamme virttä 190 Sun sanas suojaa, Jumala kutsutaan toisinaan taisteluvirreksi. Samaa taistelutahtoa uhkuu myös psalmin 46 pohjalta kirjoitettu virsi 170 Jumala ompi linnamme. Sen voimakasta turvallisuutta välittävän sisällön ovat luterilaiset satojen vuosien kuluessa usein ottaneet vaaratilanteissa turvakseen. Psalmien rukousta, kiitosta ja katumusta Luther halusi tarjota seuraajiensa käyttöön muillakin virsillä. Ensimmäinen luterilainen virsikirja vuodelta 1523/24 koostui kahdeksasta psalmivirrestä, mukana Lutherin itsensä psalmin 130 pohjalta kirjoittama virsi 267 Sua syvyydestä avuksi.

Jo vanhin hymniperinne tuotti lauluja kirkkovuoden eri juhlien viettoa varten ja opetti samalla niiden sisältöä. Tähänkin perinteeseen Luther liittyi muutamalla virrellä, joista varmasti tunnetuin on lasten joululaulu Enkeli taivaan (virsi 21). Alunperin se liittyi Lutherin perheen joulunviettoon kuuluneen joulukuvaelman esittämiseen. Pääsiäisen tapahtumat on kuvattu mahtavassa keskiaikaisen sekvenssin pohjalta kirjoitetussa virressä 96 Kuoleman kahleet murtanut. Helluntaihin liittyviä epikleesivirsiä on parikin kappaletta (virret 113, 114). Koko kirkkovuosi kaikkine juhlineen ja siten Jumalan pelastusteko Kristuksessa on tiivistetyssä muodossa ikään kuin uskontunnustuksena virressä 261 Iloitkaa kaikki kristityt.

Lutherin virsituotantoa on edellä käsitelty melko laajasti. Syitä on kaksi: Ensiksi Luther antoi virrelle aivan uuden, monipuolisen merkityksen, vaikkei sinänsä sitä keksinyt. Toiseksi tässä tuotannossa näkyvät kaikki ne virren käyttötarkoitukset, jotka ovat löydettävissä jo Raamatun lauluista, ja jotka toistuvat myöhempien vuosisatojen luterilaisessa kirkossa. Virttä käytetään Lutherin tavoin jumalanpalveluksessa, opetuksessa, propagandassa, kirkkovuoden juhlien vietossa ja henkilökohtaisessa, yksityisessä hartauselämässä.

Reformaatio ei rajoittunut ainoastaan luterilaisuuteen. Katolisesta kirkosta erkaantui myös toinen evankelinen haara, jota on totuttu kutsumaan reformoiduksi kirkoksi. Reformoidun kirkon käsitys musiikin käytöstä ja virren merkityksestä poikkeaa olennaisesti luterilaisesta. Ero perustuu käsitykseen Jumalan läsnäolosta luomakunnassaan. Useimmin tästä erosta puhutaan ehtoolliskäsityksen yhteydessä. Toisen sveitsiläisreformaattorin, Jean Calvinin mukaan ääretön ei voi sisältyä äärelliseen (finitum non capax infiniti). Niinpä ääretön jumaluus, Jeesus Kristus, ei voi sisältyä leipään ja viiniin. Jumala ei voi siten olla läsnä muussakaan luodussa luterilaisuuden ajattelemalla tavalla, ei siis myöskään musiikissa. Musiikki on näin maalliseen, maailmalliseen kuuluvaa, eikä sen harjoittamiseen jumalanpalveluksessa siis ole oikein edellytyksiä. Tämän kanssa sopii yhteen myös toisen sveitsiläisreformaattorin, Ulrich Zwinglin tulkinta Efesolais- ja Kolossalaiskirjeissä lausuttuun kehotukseen (vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaan): veisaten ja laulaen sydämissänne Herralle (Ef. 5:19 ) ja veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne (Kol. 3:16). Zwinglin mukaan tämä tarkoittaa, että ei pidä veisata ja laulaa ääneen, vaan pelkästään sydämessään. Tämän seurauksena reformoidun kirkon hartaudenharjoituksessa hyväksyttiin pitkään laulettavaksi ainoastaan virren muotoon kirjoitettuja psalmeja. Muita lauluja tai soitinmusiikkia ei hyväksytty ollenkaan. Tämä siitä huolimatta, että erityisesti Zwingli tunnettiin musikaalisena ihmisenä ja innokkaana musiikin harrastajana kirkon ulkopuolella.


Juurtuminen, kasvu ja kukoistus

Luther näki virren merkityksen jumalanpalveluselämässä ja opetuksessa korvaamattomana. Alusta pitäen hän pyrki löytämään yhteistyökumppaneita, jotka olisivat luoneet virsiä evankelisten käyttöön. On sanottu, että hänen oma virsituotantonsa olisi varmaan jäänyt hyvinkin vähäiseksi, jos hän olisi mielestään riittävästi saanut apua virsien sepittämisessä.

Ei hän kuitenkaan aivan yksin ollut ensimmäisten luterilaisten virsien kirjoittajana. Hän kirjoitti ensimmäiset virtensä todennäköisesti vuonna 1523. Samoihin aikoihin kirjoitti Lutherin hyvän ystävän puoliso Elisabeth Kreuziger virren 256 Kristus, Jumalan Poika, jota voisi hyvin luonnehtia evankelisen virren perusmalliksi. Siinä kerrotaan yksinkertaisesti ja selkeästi, kuka Kristus on ja mitä hän meille merkitsee. Vuosisadan kuluessa julkaistiin useita, enimmäkseen melko suppeita virsikirjoja. Virren käyttö laajeni ja vakiintui luterilaisten piirissä. Samalla virsien tarve ja motivaatio niiden kirjoittamiseksi kasvoi. Edelleen kirjoitettiin pääasiassa messuvirsiä ja opetusvirsiä. Kirkkovuoden eri pyhiin liittyviä virsiä syntyi myös runsaasti. Vuosisadan lopulla alkoi oikean opin puolustaminen saada entistä enemmän painoa, virttä käytettiin myös kansan kurittomuuden ja huonon käytöksen vastaisessa kamppailussa. On arvioitu, että 1500-luvun jälkipuoliskolla vallitsi jonkinlainen virren laskusuhdanne, virsi uhkasi kuivettua opin esittelyn ja kansan moraalisen kasvatuksen välineeksi. Hartauden harjoituksen näkökulmasta huomio kiinnittyy siihen, että reformaation ensimmäisen vuosisadan virsissä harvoin puhutaan ”minusta”, mutta sitä useammin ”meistä” tai koko maailmasta. Tämä koskee myös Lutherin virsiä. Virsi puhuu yhteisistä asioista, siitä, miten Jumala on pelastanut meidät, tai miten me olemme hänen armonsa tarpeessa.

(Lähde: evl.fi-sivusto)

© 2005 Leppävirran Seurakunta.